keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

Unelma käden ulottuvilla

Suurin unelmani toteutui viime syksynä, kun sain vihdoin työpaikan, ja vahvistui entisestään talvella, kun kuulin saavani jäädä tänne. Siitä huolimatta minulla on koko ajan ollut tunne, että jotain puuttuu. Ei mikään valtava ja elämää tärkeämpi puute, vaan sellainen pieni, joka silti kaivaa joka päivä. Vähän kuin hienoa hiekkaa sandaaleissa: se hiertää, mutta ei niin pahasti, että olisi heti paikalla pakko pysähtyä tyhjentämään kenkä. Puute, joka saa päivittäin ajattelemaan: "Jos minulla vielä olisi tämä asia, olisi tilanteeni ihanteellinen."

Ja nyt minulla on se. 

Auto.


Olin jo aiemmin päättänyt, että tämän kesän aikana hankin auton, jotta minun ei enää syksyn ja pimeiden iltojen tultua tarvitse odotella yksin bussia teollisuusalueella katulampun alla. Kun vanhempanikin näyttivät projektille vihreää valoa, tartuin tuumasta toimeen ja suostuttelin E:n viime lauantaina autokaupoille. Onneksi meillä on aivan kodin lähellä melkein jokaisen merkin autokauppa. 

Minulla oli autoa varten viisi kriteeriä: automaattivaihteisto, neljä ovea, kompakti koko, mahdollisimman tilava takaluukku ja kohtuulliset hevosvoimat. Vaikka en usein ajakaan moottoritiellä, haluan tarvittaessa pystyä ohittamaan rekan ilman pelkoa siitä, että takana tuleva liiskaa minut alleen. 

Peugeot'lta en löytänyt sopivaa. Audi on ja pysyy lempiautomerkkinäni, mutta karvas totuus on, että budjettini riittää vain A1-malliin, joka on yhtä pieni kuin E:n Opel. Audi A6, jota olen kotona tottunut ajamaan, saa siis jäädä odottamaan mahdollista äkkirikastumista. 

Aivan Audi-kaupan vieressä sijaitsee Volkswagen, joten menimme seuraavaksi sinne. Ja minä löysin onneni saman tien.

  
Volkswagen Golf 2.0 TDI 140 Confort Line, 2012, 10 000 km. Ei kuhmuja tai näkyviä naarmuja. Automaattivaihteet, neljä ovea, kaksi kertaa Vauvaketun perän kokoinen takaluukku ja ilmeisesti jonkinlainen überturbomoottori. Ilmastointi ja peruutustutka. Parempaa en olisi osannut toivoakaan. 



Sain autolle 5 vuoden takuun ja tankin täyteen dieseliä (täytyy opetella olemaan sanomatta "bensaa"!). Volkswagen hoitaa carte grisen eli rekisteriotteen, jota saa muuten käydä jonottamassa aliprefektuurissa maailman tappiin saakka. Alustavasti sovimme, että käyn hakemassa autoni ensi viikon keskiviikkona, ja juuri tätä kirjoittaessani Volkswagenilta soitettiin, että rahoituspyyntöni on hyväksytty. Se tarkoittanee sitä, että auto on ihan oikeasti pian minun. Siitä tulee muuten nimeltään Castor Junior, sananmukaisesti "juniorimajava" mutta tutummin Aku Ankan veljenpoika -tyyppinen partiolainen, jolla on hännällinen turkislakki. Kollegani keksi nimen, koska rekisterikilvessä on kirjaimet CJ.


Tällainen hankinta merkitsee tietenkin sitä, että kukkaronnyörejä on pidettävä varsin tiukalla seuraavat vuodet. Maksan samaan aikaan sekä autoa, sen vakuutusta että opintolainaa, joten kaikenlainen turha on parasta karsia minimiin. Onneksi minulla ei ole vielä niiden lisäksi vuokraa maksettavana. Mitään yletöntä kerskakulutusta en ole mielestäni aiemminkaan harrastanut, paitsi kauneustuotteiden kohdalla, mutta vastedes ostan niitäkin vain tarpeeseen: jos entinen ripsiväri loppuu, hankin uuden, mutta en osta niitä kolmea erilaista vain siitä ilosta, että syysmallistoissa on kivoja uutuuksia. 

Vakuutuksen löytäminen autolle oli niin työn ja tuskan takana, etten olisi ikinä etukäteen moista uskonut. Useimmat vakuutusyhtiöt eivät tee netissä hinta-arviota uusille kuljettajille, joihin minutkin lasketaan, vaikka olen ajanut säännöllisesti autoa jo 14 vuotta! Olen tuore kuski, koska minulla ei ole ollut aiemmin autovakuutusta, piste. Ajokortissa voi vallan hyvin lukea päivämäärä maaliskuu 1999; ei aiempaa vakuutusta = uusi kuljettaja = korkea vakuutusmaksu. Muutama yhtiö kieltäytyi suoralta kädeltä vakuuttamasta minua, koska autoni on "liian hyvä" tai "yksi varastetuimpia malleja" tai koska minulla ei ole autotallia eikä suljettua pihaa. E:n vakuutusyhtiö GMF tarjosi vakuutusta hintaan 3500 €/vuosi, johon sisältyvät jo E:n yli 30-vuotisen asiakkuuden ja 50 %:n bonuksen suomat edut. Sitkeän tiedustelemisen ansiosta onnistuin lopulta löytämään MMA:lta kaikenkattavan vakuutuksen hintaan 185 €/kk, ja menen huomenna vakuutusyhtiöön toivoen, että sopimus syntyy saman tien. 

Koko alkuviikon olen bussipysäkeillä aikaa tappaessani ajatellut "Enää tämä viikko! Tänään on viimeinen keskiviikko, jolloin 5 km:n työmatkaani kuluu 50 minuuttia!" En osaa oikein vielä kuvitella, millainen huumaavan vapauden tunne hyökyy ylitseni, kun ensimmäisen kerran tulen aamulla autolla töihin. Varmasti se on palkan väliaikaisen amputoimisen arvoista.   
     

torstai 25. heinäkuuta 2013

Ranska yllätti iloisesti

Kymmenen vuotta täällä asuneena luulin jo tietäväni varmuudella, kuinka kettumaisia paikalliset byrokraatti-instanssit ovat. Luvattuja hommia ei hoideta ajallaan, jos ollenkaan, pienimmänkin asian perään saa soitella useamman kerran ja kaikki liput ja laput on kopioitava ja lähetettävä viiteen eri osoitteeseen yhtä yksinkertaista asiaa varten. (Vrt. parin vuoden takainen sairausvakuutusepisodini täällä.) 

Mutta ihmeiden aika ei ole ohi: ranskalaiset viranomaiset todellakin osaavat tehdä työnsä sujuvasti ja nopeasti, kun sille päälle sattuvat!

Syyskuussa nimittäin kääntyy elämässäni ja parisuhteessani uusi lehti. Alkujaan aioin mainita siitä blogissa vasta myöhemmin, mutta menköön nyt tässä samalla, kun kerran aloin aiheesta kirjoittaa. Minä ja E. emme ole menossa naimisiin, mutta virallistamme 10-vuotisen suhteemme solmimalla Pacsin eli eräänlaisen rekisteröidyn parisuhteen tai "kevytavioliiton". Käytännössä se antaa oikeuden yhteisverotukseen, mutta ei esim. kumppanin perimiseen tai yhteiseen sukunimeen, mikä nyt onkin aivan yhdentekevä pikkuseikka. Ranskassa Pacs eli pacte civil de solidarité, "siviilisopimus solidaarisuudesta", on suunnattu sekää samaa että eri sukupuolta oleville pariskunnille eikä se rinnastu Suomessa tunnettuun rekisteröityyn parisuhteeseen. Siviilisäädyltäni minusta tulee siis Ranskassa pacsée, mutta Suomessa pysyn edelleen virallisesti naimattomana. 


Pacs solmitaan koruttomasti ja ilman seremonioita tuomioistuimessa, tribunal d'instance, joka saattaisi mahdollisesti vastata suomalaista käräjäoikeutta. Kerron aikanaan, miten asia konkreettisesti hoitui; me saimme tribunal d'instancesta ajan Pacsiamme varten 17.9.  

Kuten arvata saattaa, ja nyt pääsen varsinaiseen päivän aiheeseen, tarvitsee pacsautuva ulkomaalainen jos jonkinsorttista virallista paperia ja todistusta. Tunnetusti (vrt. postauksen ensimmäinen kappale) papereiden saaminen on täällä hidasta ja tuskallista, joten jopa tuomioistuimesta kehotettiin minua aloittamaan hyvissä ajoin niiden hankkiminen. Ranskalainen osapuoli pääsee paljon vähemmällä ja tarvitsee vain syntymä-/virkatodistuksen synnyinkunnastaan. E. tosin on syntynyt Algeriassa sen kuuluessa vielä Ranskaan, joten hänet luokiteltiin "ulkomailla syntyneeksi ranskalaiseksi" ja todistus piti pyytää Nantesiin keskitetystä rekisteristä, mutta yhtä kaikki E. selvisi yhdellä ainoalla paperilla siinä missä minä tarvitsin niitä viisi kappaletta. 

Ulkomaalainen pacsautuja tarvitsee ensinnäkin todistuksen Pariisin tribunal de grande instancesta, astetta korkeammasta tuomioistuimesta, joka todistaa, ettei ko. henkilö ole jo ennestään solminut Pacsia jonkun muun kanssa. Sen lisäksi tarvitaan edellä mainitusta Nantesin siviilirekisteristä todistus siitä, ettei henkilö ole holhouksen alainen tai muuten oikeustoimikelvoton. Oman maan suurlähetystöstä on hankittava certificat de coutume -todistus, jonka mukaan henkilö on maansa lakien mukaan täysi-ikäinen ja vapaa solmimaan Pacsin. Näiden lisäksi on tietenkin oltava ranskankielinen virkatodistus ja sen liitteenä asiakirjan virallistava apostille.    


   
Koska oletin em. asiakirjojen hankkimiseen kuluvan vähintään kaksi kuukautta, etenkin juuri näin ranskalaisten loma-ajan kynnyksellä, lähetin pyynnöt saman tien heinäkuun ensimmäisinä päivinä. Nantesin paperin saattoi pyytää sähköpostitse, mutta Pariisia varten piti tulostaa netistä virallinen lomake ja lähettää se postitse yhdessä passin kopion kanssa. Kuvittelin kaiken aikaa mielessäni, kuinka lomakkeeni hautautuu jonnekin tribunal de grande instancen virkamiehen työpöydän paperiläjien uumeniin ja löytyy sieltä ehkä puolen vuoden kuluttua, jos silloinkaan. Elettyäni kymmenen vuotta byrokraatin kanssa ja vierailtuani useamman kerran hänen virastossaan tiedän täsmälleen, miltä valtion virkamiehen työpöytä voi pahimmillaan näyttää. 

Niinpä olinkin pudota yllätyksestä pyrstölleni, kun todistukset sekä Nantesista että Pariisista tupsahtivat postilaatikkoomme reilussa viikossa. Ikinä ei mikään virallinen homma ole hoitunut tässä maassa yhtä sutjakkaasti! Yhtäkkiä meille tulikin kiire varata aika tuomioistuimesta, sillä paperit eivät Pacsin solmimishetkellä saa olla kolme kuukautta vanhempia ja minun paperini on päivätty heinäkuun alkupäivinä. 

Ei tämä silti sentään ihan ilman säätämistä onnistunut: olin nimittäin pyytänyt Salon kirkkoherranvirastosta monikielisen virkatodistuksen ja ennättänyt jo lähettää sen Suomen suurlähetystöön Pariisiin certificat de coutumea varten, kun kävi ilmi, ettei paperi kelpaisi ilman apostillea. Apostille on eräänlainen liitetaulukko, josta käy ilmi asiakirjan päiväys ja laadintapaikka ja johon Hyvin Virallinen Henkilö lyö leiman sen vahvistamiseksi. Kuvittelin jotenkin, että apostillen saisi myös konsulaatista, mutta eipäs saanutkaan. Tilasin siis Helsingin maistraatista uuden, valmiiksi ranskankielisen virkatodistuksen tällä tuiki tärkeällä lisämausteella, ja nyt pitäisi kaiken olla kunnossa ja tuomioistuimen monsieurin tai madamen uskoa, että olen kaikin puolin kelpo ja nuhteeton kansalainen. 

Paperityöt eivät tosin aivan tähän lopu, vaan meidän tulee vielä laatia Pacs-sopimus ja kaksi muuta paperia, joissa takaamme kunniasanalla, ettemme ole sukua keskenämme ja että aiomme asua Pacsin solmittuamme yhdessä osoitteessa X. Samassa osoitteessa on E. asunut viimeiset 25 vuotta ja minä viimeiset 10, joten kyllähän me sellaisen vakuutuksen mielellämme teemme. Pacs-sopimus puolestaan voi olla hyvinkin niukka, tyyliin "Me X ja Y solmimme Pacsin Aix-en-Provencessa 17.9.2013". Siihen löytyy valmiita malleja netistä sivukaupalla.

Kuten edellä totesin, ei Pacsiin kuulu minkäänlaisia seremonioita ainakaan Aixissa, vaikka Wikipedian mukaan joissakin kaupungeissa (Nizza, Cannes, Toulouse, Montpellier jne.) järjestetään kaupungintalolla naimisiinmenon kaltainen pacsautumisseremonia. Me emme niinkään ole seremonioiden perään emmekä todellakaan aio järjestää juhlallisuuksia Pacsiin liittyen. Todennäköisesti menemme syömään vähän fiinimmin ja ehkä vietämme viikonlopun jossain paremmassa hotellissa jossain vaiheessa syksyä. Siitä lisää myöhemmin.   

torstai 18. heinäkuuta 2013

Pieni turkoosi laatikko

Kaikki minut tuntevat ja/tai blogiani vähänkään pitempään seuranneet tietänevät, kuinka innostunut ja kiinnostunut olen kosmetiikasta ja kauneudenhoidosta. Näin ollen harva varmaankaan yllättyy tämän postauksen sisällöstä.

Ranskalaisissa meikki- ja kosmetiikkablogeissa on parin vuoden ajan ollut trendinä erilaiset "kauneuslaatikot": vajaan parinkymmenen euron kuukausimaksulla saa joka kuukausi postitse pienen laatikon, joka sisältää valikoiman kosmetiikkaa. Pakkaukset ovat joko matkakokoisia tai normaaleja myyntipakkauksia. Laatikon sisältö on melko satunnainen eivätkä kaikki tilaajat saa samanlaista laatikkoa.

Minun laillani kauneusasioista kiinnostunut kollegani kysyi noin kuukausi sitten, enkö minä ole koskaan ajatellut ryhtyä näiden kauneusboksien tilaajaksi. En oikeastaan ollut, mutta kaksi sekuntia myöhemmin aloin ajatella asiaa ja totesin, jotta miksikäs ei. Olen kokeillut tällä saralla kaikennäköistä kalapedikyyristä alkaen, joten kauneusboksin tilaaminen olisi taas yksi hauska kokemus lisää.

Bokseja on olemassa varmaan kymmeniä erilaisia, mutta minä päädyin Glossyboxiin, koska sitä on useammassa blogissa kehuttu parhaaksi, se on yksi pisimpään markkinoilla olleista bokseista ja sen sivuilla selitetään selkeästi tilausehdot ja tilauksen irtisanomismenettely. Naputtelin sivulle osoitteeni ja luottokorttitietoni ja vastasin muutamaan profiilikysymykseen kuten ikäni, ihotyyppini, hiusteni väri ja yleinen tyylini (klassinen, luonnollinen, urheilullinen, boheemi jne.) ja voilà, sitten vain odottelemaan ensimmäistä boksia. 



Heinäkuun Glossybox oli kesään sopivasti turkoosi ja meriaiheinen. Soma kuin mikä; harmi, etten tilanpuutteen takia voinut säästää sitä, sille olisi voinut hyvinkin keksiä myöhempää käyttöä. 

Ihastuin tapaan, jolla Glossybox oli pakattu. Pidän muutenkin siitä, että pieniinkin yksityiskohtiin on kiinnitetty huomiota eikä tavaroita ole vain paiskittu miten sattuu laatikon pohjalle:


Boksin avaaminen on aina jännittävää, koska ikinä ei voi etukäteen tietää, mitä laatikossa on. Vaikka kävisi ennakkoon nuuskimassa kauneusblogeissa muiden boksien sisältöpostauksia, ei oma laatikko välttämättä sisällä laisinkaan samoja artikkeleita. Joskus oma boksi on muita parempi, joskus huonompi.

Minun boksini ensivaikutelma oli tällainen:


Ajattelin, että ei jessus, neonvärisiä hiuslenkkejä ja veteen sekoitettavia luontaistuoteampulleja, jotka valmistavat ihoa rusketukseen. Kuinka pieleen tämä mahtaakaan mennä?

Kunhan maltoin kaivaa vähän, paljastui laatikostani kuitenkin kaikkea muuta kivaa:


Rusketusampullien ja hiuslenkkien lisäksi sain kosteuttavan ja kiinteyttävän kertakäyttöisen kasvonaamion, OPI-merkkisen täysikokoisen kynsilakan, niin ikään täysikokoisen huulikiillon ja mentolia sisältävää jalkageeliä väsyneille ja kuumottaville jaloille. Maksoin tästä lystistä 15,50 € ja jo pelkkä OPIn kynsilakka maksaa nelisentoista euroa, joten boksin arvo on aina suurempi kuin sen kuukausihinta. 

Näistä tuotteista jalkageeli ja kynsilakka ovat jo päässeet käyttöön ja naamio odottaa vuoroaan. Rusketusampullit päätyivät suoraan roskikseen, kun ne eivät byroossakaan kelvanneet kenellekään, ja huulikiillolle yritän paraikaa keksiä käyttöä. Normaalisti en koskaan käytä huulikiiltoa, en ainakaan tällaista hennon roosahtavaa, vaan kunnon punaista tai fuksiaa huulipunaa. Ehkä tätä voisi käyttää alppilomalla päivisin, kun en meikkaa...? 

Tämä ensimmäinen kauneusboksi oli kaiken kaikkiaan varsin positiivinen kokemus, rusketusampulleista huolimatta, ja odotan jo innolla elokuun laatikkoa. Tässä saa ennen kaikkea tilaisuuden kokeilla uusia ja ennen tuntemattomia merkkejä; minulla kun on paha tapa ostaa useimmiten tuttuja ja hyväksi havaitsemiani tuotteita. 

En tiedä, onko Glossybox-tyyppisiä laatikoita jo saatavana Suomessa, mutta se on varmaankin vain ajan kysymys. Ainakin Ruotsissa Glossybox jo tunnetaan, koska laatikossa tulleessa esitteessä oli kuva mm. Ruotsin Glossyboxin markkinointi-ihmisestä.     

keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

Kesä selän takana

Selkäni takana vietetään juuri kauneinta Provencen kesää:


Selän takana siksi, että istun selkä ikkunaan päin. Tämä ei suinkaan ole ensimmäinen kesä, jonka vietän kokonaan töissä, mutta ensimmäinen, jonka vietän töissä sisätiloissa. Sähköautoiluhan tapahtui aikoinaan mitä suurimmissa määrin ulkona. 

Naistenlehdet, blogit ja FB-uutisvirta pullistelevat kesälomasuunnitelmia ja -kuvia, aurinkovoidemainoksia ja vinkkejä viime hetken painonpudotukseen ennen "uimapukutulikoetta", épreuve du maillot. [Off topic] Viimemainittu lienee muuten juurtunut hyvin syvälle ranskalaiseen naistenlehtisanastoon: tilaan neljää eri ranskalaista naistenlehteä (Elle, Biba, Marie Claire ja Votre beauté) ja joka ainoassa on muutamassa viime numerossa mainittu épreuve du maillot. Se tarkoittaa siis sitä, että mennään rannalle uimapuvussa muiden ihmisten näkyviin. Ja voi sitä onnetonta naisparkaa, joka ei ole onnistunut karistamaan vähintään kolmea kiloa ennen tätä kauhistusta! Oikeasti, minulla on tapana lukea myös useita suomalaisia naistenlehtiä (Oliviaa ja Trendiä tilaan Ranskaan ja Suomessa käydessäni luen ainakin Me Naisia ja Annaa), mutta en muista koskaan lukeneeni niistä vouhkaamista siitä, kuinka pelottava ja ahdistava koettelemus on mennä uimarannalle uimapuku päällä. Jos se ei tunnu mukavalta, voi olla menemättä rannalle tai pukeutua siellä tavallisiin vaatteisiin, ja jos taas tahtoo uida, mitä ihmeen väliä sillä on, millainen uimapuku on tai millainen on vartalo sen alla? Lihava kalpeanaama ei ymmärrä. [/Off topic]

Tarkoitukseni ei nyt kuitenkaan varsinaisesti ollut kirjoittaa uimapuvuista ja naistenlehdistä, vaan siitä, että kesä on kaikkialla ympärilläni, mutta itse tunnen jääväni siitä jokseenkin osattomaksi. SPF 50 -aurinkovoiteeni on hieman turha työhuoneeni sälekaihdinten takana, ja koska päivittäinen ulkonaoloaikani tuskin ylittää puolta tuntia, on minulle melko sama, onko ulkona 15 vai 35 lämpöastetta. Cours Mirabeaun kahviloiden terasseilla minua ei tänä kesänä nähdä lukemassa; itse asiassa käyn kaupungissa enää noin kerran kuukaudessa, ja Aixin keskustassa liikkuminen tuntuukin jo melkein siltä kuin ulkomailla olisi.

Silti olen keksinyt useammankin hyvän perustelun sille, miksi kesä toimistossa ei loppujen lopuksi ole ollenkaan huono juttu:

- Byroossa on ilmastointi, kaupungilla ei. Jos haluan viettää päiväni +20°C lämpötilassa +32°C sijaan, voin tehdä sen. Enää en siis joudu kärsimään jatkuvasta auringon porotuksesta enkä kasvojen hikoilusta.

- Edellisestä johtuen ihoni, etenkin kasvoni, on tänä kesänä paljon paremmassa kunnossa kuin aiempina vuosina. En joudu läästimään itseeni sentin paksuisia kerroksia aurinkosuojatuotteita ja voin meikatakin melkein samoilla tuotteilla kuin muina vuodenaikoina. En myöskään tunne oloani jatkuvasti tahmeaksi ja nihkeäksi.

- Koska olen ulkona ainoastaan työmatkoilla (kotoa bussipysäkille, odottelu vaihtopysäkillä, byroon pysäkiltä sisälle ja illalla sama toisinpäin) sekä päivällä maksimissaan kaksi minuuttia hakiessani postin byroon laatikosta, minun ei tarvitse pelätä käräyttäväni salakavalasti décolleténi ja/tai muun ruumiinosani auringossa.

- Sen sijaan, että hyppäisin päivittäin keskustassa tuhlaamassa rahaa elokuviin, monacojen siemailuun sun muuhun, istun töissä ansaitsemassa sitä. 


- Työhuoneeni ja koko firma on ihanan hiljainen ja rauhallinen. Täällä en joudu näkemään ja kuulemaan meluisia turistilaumoja, päriseviä mopoja, parkuvia pikkulapsia, viheltäviä rakennusmiehiä tai muutakaan melusaastetta. Työpaikkani sijaitsee aivan yritysalueen laidalla, joten ikkunani antaa heti parkkipaikan vierestä alkavaan metsään (ks. ylläoleva kuva) ja kauemmas pelloille ja kukkuloille. Vähän kuin mökillä ikään!

- Edellisen ansiosta ilma byroorakennuksen ympärillä tuoksuu pihaan istutetulta laventelilta ja metsässä kasvavilta villiyrteiltä. 

       
- Nyt minulla on syy nousta aamuisin sängystä ja järkevää tekemistä taattuna jokaiselle päivälle. Aiemmin oli liian helppoa jäädä hellepäiviksi muhimaan kotiin ja loikoa laiskana koko päivä. Sosiaalisuudelleni se tekee sangen hyvää. 

- Töissä käyminen kannustaa lisäksi panostamaan pukeutumiseeni entistä enemmän. Ollessani vain random vastaantulija kadulla, oli aikamoisen sama, käytinkö samaa mekkoa neljä päivää peräkkäin eikä kukaan koskaan kiinnittänyt mitään huomiota siihen, mitä minulla oli ylläni. Töissä vaatteitani kommentoidaan, ei nyt päivittäin mutta silloin tällöin, tyyliin "mitähän väriä sinulla on huomenna päälläsi?" tai "onko sinulla viisi miljardia eri kesämekkoa?". Tänään kakkospomo sanoi yllättäen aivan muun asian yhteydessä "onpa sinulla kaunis mekko" tästä sinisestä, joka minulla oli viime keväänä Uzèsissa:

   
Näitä mietittyäni minua ei enää harmita ollenkaan, että kesä soljuu ohi selkäni takana. Vielä tulee minunkin vuoroni nauttia siitä, tapamme mukaan syyskuussa, kun kaikki muut ovat palanneet sorviensa ääreen.